Vartalon ihoa viimeistelevä meikkivoide

Poikani raskauden jälkeen peitin jalkani viitenä kesänä. Raskausarpia reisien sisäpinnoilla, kaksi keisarinleikkausarpea, ne tavalliset.

Hankin VELLORIYAn siskoni häihin kesäkuussa. Ajattelin käyttää sitä vain sitä tilaisuutta varten. Nyt käytän sitä jopa puutarhassa tyttäreni kanssa, koska voin vihdoin pitää shortseja.

Mieheni sanoi vain: ”en tiennytkään, että meikkaat jalkasi”. Hän ei tiennyt, koska sitä ei huomaa.

Törmäilen kaikkeen — sängyn kulmiin, pöydän reunoihin, pesukoneen nappiin. Aina ollut näin. Minulla on keltaisia, violetteja ja sinisiä mustelmia eri vaiheissa molemmissa reisissä lähes ympäri vuoden. Lisäksi pohkeen sisäpinnalla on luomen näköinen tumma läiskä, joka ilmestyi aurinkoallergian jälkeen kaksi vuotta sitten.

Viime sunnuntaina serkkuni syntymäpäivät järven rannalla, lyhyt mekko. Levitin VELLORIYAa siveltimellä edellisenä iltana näkyvimpiin kohtiin. Aioin laittaa päälle laastarin tavalliseen tapaan, mutta peitettävää ei enää ollut.

Veljeni, joka on tuntenut minut viisivuotiaasta asti, katsoo minua ja sanoo: ”mistä lähtien sinun jalkasi ovat olleet noin puhtaat?” Viikon, vastasin. Vasta viikon.

Häät syyskuussa, selästä avoin Carolina Herreran mekko. Lapaluissani oli kaksi pientä tummaa läiskää teinivuosien aknen jäljiltä, ja valokuvaaja joutui aina retusoimaan ne koekuvista.

VELLORIYA aamulla, 10 minuuttia kuivumisaikaa, ja sitten pukeutumaan. Tanssin valojen alla kolmeen asti yöllä. Ei tahroja mekossa. Ei tahroja sulhasen kauluksessa.

Kuvat valmistuivat ilman retusointia. Äitini itki katsoessaan niitä. Ensimmäistä kertaa läiskät eivät näkyneet.

Maidonvalkoinen iho ympäri vuoden, jopa kahden meriviikon jälkeen. Minua kutsuttiin ”pieneksi merenneidoksi”, eikä se ollut kohteliaisuus. Viimeiset neljä vuotta olen käyttänyt pitkiä housuja jopa heinäkuussa.

VELLORIYA ei tehnyt minusta ”ruskettunutta”. Se vain sai minut näyttämään tavalliselta ihmiseltä, joka käy ulkona. Vaalein sävy — kuin oma värini, jos viettäisin kuukauden auringossa palamatta kertaakaan.

Ensimmäinen shortsiselfie Instagramissa neljään vuoteen. Ei meikkiä. Ei poseerausta. Vain jalkani, vihdoin.

Kaksi lasta ja valtavasti raskausarpia lanteilla ja reisien sisäpinnoilla. Ne ovat olleet minulla neljä vuotta; kehoni ei koskaan ehtinyt parantua raskauksien välillä. Olin ostanut vihreät kukalliset bikinit ennen ensimmäistä raskauttani — löysin ne hiljattain laatikon pohjalta hintalappu yhä kiinni.

Loma Korsikalla siskoni kanssa, alkuiltapäivä hotellin uima-altaalla. Levitin sitä aamulla suihkun jälkeen, ja kahdeksan minuuttia myöhemmin lähdin huoneesta. Siskoni oli juuri sanomassa ”unohdit pareosi”, mutta sitten hän katsoi minua.

Ei mitään mullistavaa, ei ennen–jälkeen-kuvia. Raskausarvet ovat yhä tallella; tunnen ne, jos silitän kohtaa kädellä. Mutta ne eivät näy. Jäin altaalle sulkemisaikaan asti.

Minulta on poistettu kaksitoista luomea viimeisen kolmen vuoden aikana — suvussa on melanoomaa. Ne parantuivat punavioleteiksi keloidiarviksi rintaan ja käsivarsiin. Arpilaastarit vuoden ajan: ei mitään. Laserhoitoa harkittiin: liian kallista.

Serkkuni häät toukokuussa — olin morsiusneito, ja morsian oli valinnut hihattoman mekon. Olin vähällä kieltäytyä.

Kaksi kerrosta näkyvimpiin keloideihin. Arvet eivät näy hääkuvissa. Ne eivät ole kadonneet — ne on peitetty. Mutta juuri sitä halusin.

Kahdeksantoista kuukautta synnytyksestä. Poikani kävelee, enkä vieläkään pysty vaihtamaan vaatteita mieheni nähden. Violetteja raskausarpia vatsassa ja reisien sisäpinnoilla, ”tuoreita”, kuten suku sanoo. Erikoisöljyä neljä kuukautta: ei mitään. Laserin hinta-arvio 3 200 €: nauroin, olen äitiyslomalla.

Tilasin sen salaa. Ensimmäisenä kahdenkeskisenä iltanamme kuukausiin puin ylleni hänen paitansa, enkä mitään sen alle. Hän ei huomannut mitään. Minä huomasin.

Kyse ei ole siitä, että ”olen hyväksynyt kehoni”. Kyse on siitä, että nyt saan valita, näytänkö sen vai en.

Minulla on aina ollut ihonsävy 1A — sitä, mitä Sephoran myyjä kutsuu ”posliiniksi”. Jalkani ovat niin läpikuultavat, että ne melkein heijastavat toimiston loisteputket. Pieninkin pöydänkulma jättää mustelmia, jotka kestävät kaksi viikkoa. Pieniä hiussuonia polven takana, joita muilla naisilla ei ole.

Lauantai-iltapäivä. Olin saanut VELLORIYAn viikkoa aiemmin ja avasin sen vihdoin. Kolme vetoa kumpaankin jalkaan, sohvalla Netflixin ääressä. Puin päälleni poikaystäväni vanhat shortsit, joita käytän vain kotona.

Tuijotin jalkojani kymmenen minuuttia tunnistamatta niitä. Reisieni mustelmat olivat kadonneet. Samoin hiussuonet. Ne näyttivät tavallisilta jaloilta — eivät mallin jaloilta vaan ihan tavallisilta ihmisen jaloilta. Ja jo se oli minulle unelma.

Kystistä aknea 13-vuotiaasta 22-vuotiaaksi. Kasvojeni iho parani lopulta. Selkäni ei. Syviä aknearpia lapaluiden välissä — en koskaan katso niitä peilistä.

Työpaikan joulupäivällinen, juhlava pukukoodi, ja kollega ehdotti selästä avointa mekkoa. Ensimmäistä kertaa kymmeneen vuoteen sanoin kyllä.

Levitin sitä selkään siveltimellä — täytyy myöntää, että lapaluiden väliin ylettyminen vaatii hieman kärsivällisyyttä. Tulos: arvet ovat yhä tallella, mutta peitettyinä. Ryhmäkuva ilman piiloutumista.